Kuten ehkä tiedätte, on tässä tullut viuhdottua ja kengittyä menemään jo jonkin aikaa eri saleilla. Osa touhusta on itsepuolustuskannalta arvioituna aika rajoitetusti käyttökelpoista, osa taas enemmän. Homman idea onkin lähinnä ollut oman fyysisen kunnon kehittäminen ja ylläpitäminen. Tärähdykset vahvistavat myös luustoa mukavasti.

Jotain taitoakin sivussa on tarttunut, eli potkutekniikoita, väistöjä ja se, ettei laita silmiä kiinni, jos joku yrittää lyödä. Kuitenkin jonkinlaiset itsepuolustustaidot olisi hyvä jokaisella olla.

Itämaisten lajien epäkäytännölliset puolet

Minua on aina häirinnyt tiettyjen eksoottisten tuontilajien ympärillä oleva epätieteellinen mystiikka ja alan ns. legendat, jotka useimmiten ovat itseään täynnä olevaa ja kouluttamatonta porukkaa, joiden jutuissa (ja joita koskevissa jutuissa) on paljon ns. Lapin lisää. Noita pitäisi sitten kuunnella repeilemättä, ei onnistu. Olen todennut. Ihmeellisiä pokkurointeja harrastetaan. Mikäpäs siinä, on kohteliasta tervehtiä vastustajaansa ja muitakin harrastuskavereitaan. Harrastajista puolestaan osa on hulluja, osa ei.

Fair enough. Mutta osa opetettavasta roinasta on itsepuolustusmielessä aika kelvotonta, jotain thainyrkkeilyä ehkä lukuunottamatta. Hankalaa on myös se,että asenne muovaantuu hyökkäyslinjalle hakeutumiseksi, eli ei pyritä katkaisemaan vastustajan hyökkkäystä eikä ajatella oman tilanteesta poistumisen varmistamista. Kuten elävässä elämässä juuri kannattaisi tehdä. Ei siellä kaduilla mitään kehätuomareita hengaile. Pistevoittoja ei jaeta eikä epäurheilijamaisuudesta rangaista.

Entäs muut lajit sitten?

La savate boxe française on elegantti laji, jota on hauska harrastaa. Sitähän voi harrastaa esim. Kurvissa ja Konalassa Savate-seuran hellässä huomassa. Salilla tutustuu kivoihin ihmisiin ja treenaaminen on poikkeuksetta kivaa, joskin rasittavaa. Mikä nyt on istumatyöläiselle pelkästään hyvä asia. Jotakin vyökoetta vastaavaa hanskakoetta tuli tehtyäkin, mutta sittemmin olen käynyt vain savate formen tunneilla eli kyseessä on tavallaan kuntoversio sammakonsyöjien potkunyrkkeilystä.

Ei voi kiistää, etteikö joskus tekisi mieli sparrata ja sen sellaista. Kerrankos tässä elämässä saa dunkkuunsa, joskin on aina autuaampi antaa kuin ottaa. Katsotaan, mitä tässä suhteessa tuleman pitää. Tekniikkatunneillahan tätä jonkin verran on, varsinaisten tekniikoiden harjoittelu on kuitenkin pääroolissa.

Entäs sitten defendot, sambot, systemat, kalit, karvamankelit? Paljon on kokeilematta. Jokuhan tiivisti esimerkiksi krav magan ja defendon eron siten, että molemmissa torjutaan hyökkääjä. Magassa sen jälkeen paetaan, defendossa tyyppi viedään huolella mattoon.

Sitten on lajeja, joissa opetellaan käyttämään hermopisteitä vastustajan hallintaan ja inkapasitointiin. Mikä kuulostaa mielenkiintoiselta. Tosin nykyajan hyvinvointilälliäiset ovat niin pehmeitä, että hermopisteen löytäminen puukollakaan voisi olla aika haastavaa. Pitkä terä täytyisi olla. Luodilla kyllä löytyy ja nuolella. Voisi pitkästä aikaa harjoittaa noitakin taitoja.

Sitten tietysti vielä venäläisillä on oma kontribuutionsa näidenkin lajien kehittämiseksi. Se poikkeaa sekä mannermaisesta että itämaisesta lähestymistavasta. Mitä olen näistä venäläistouhuista lukenut ja muuten seurannut, venäläinen lähestymistapa tappeluun vaikuttaa tehokkaalta, suoraviivaiselta ja raa’alta. Vähän kuten minäkin. Siksi näitäkin olisi hyvä kartoittaa tarkemmin.

Retkellä luiskaotsien metsässä eli maga kiinnostaa, sen harrastajat ei

Kokeilin krav magaa ensimmäisen kerran Tapiolassa. Silloin lajin ympärillä oli paljon hypeä, jota vielä tehostettiin vaatimuksilla täysi-ikäisyydestä ja puhtaasta rikosrekisteristä. Kai siellä jotakin oppi, koska vyökoe meni lävitse, mutta muutin sitten muualle ja maga jäi.

Ja ookoo kohtuuden nimissä on sanottava, että törmätessäni porukkaan, jonka mielestä on hyvä idis katkoa luita niiden vahvistamiseksi eikä turvavyötä kannata käyttää ”koska milloin vaan voi tulla tilanne päälle”, en ollut kauhean vaikuttunut. Tai olin, mutta huonolla tavalla. Reiluuden nimissä on todettava, että vetäjät eivät moisia älyttömyyksiä jutelleet, mutta kurssilaiset kyllä siitäkin edestä.

Emme leikkineet puukoilla edes eikä treeni ollut niin kovaa, että olisin tullut hankkineeksi mitään suojia. (Nythän minulla on kaikki kuviteltavissa oleva. Uutta ja vanhaa.) Ja tykkään noiden aseellisten hyökkäyksien torjumisesta erityisesti. Joistakin mattotekniikoista myös. Tykkään tietysti aseistakin ja niiden käytöstä. What’s not to like?

Tänä keväänä kävin siis krav magan peruskurssin uudestaan. Edelleen vaikutelmani on, että osa tekniikoista on täysin hyödyttömiä, mikäli harrastaja ei samalla lähde systemaattisesti nostamaan omia voimatasojaan lihaskuntoharjoittelulla.

Lähes kaikki puukkokäden hallintaan liittyvät asiat ovat tällaisia, poikkeuksena ehkä ulospäin suuntautuvan vääntömomentin aikaansaaminen ja vipuvarren oikea valinta, josta on huomattavasti apua. Eli toisin sanoen se, että opettelee ottamaan oikeasta kohdasta kiinni tai blokkaamaan oikealla kohdalla käsivarttaan oikean kohdan vastustajan käsivartta. Mahdollisine siinä olevine kegluineen tms.

Tällä tavalla eli ottamalla lähtökohdaksi ihan klassinen fysiikka ja mekaniikka tekniikat kannattaisi selittääkin, ainakin minulle. Ei vitsailemalla mitään tyyliin ”te naisethan aina niitä litsareita, ehe ehe”. Ja muuta vastaavaa, joka kiristää kyllä otsasuonta, mikäli on illalla muutenkin jo väsynyt eikä jaksaisi naureskella tyhmille jutuille.

Karva mangan tosifaitterit

Yleensäkin näyttää olevan niin, että karva manga noin lajina vetää puoleensa ns. tosifaittereita ™ siinä Potku. netistä tutussa merkityksessä. Tämä on treenatessa epämiellyttävää ja peruskurssiryhmän viestitellessä lähes sietämätöntä. On aina ikävää huomata olevansa porukan ainoa, joka kykenee tuottamaan loogisesti ja kieliopillisesti ehjän lauseen. Tai ainakin lähes ainoa.

Sääntö näyttäisi olevan, että mitä typerämpi lempinimi tyypillä on, sitä huonommin hän kirjoittaa ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä koulutustaso on hädin tuskin läpäisty peruskoulu. Viesteissä ei täten ole päätä eikä häntää, ne ovat vähän niinkuin kirjallinen muoto pahasta änkytyksestä. Ymmärrettävyys kärsii.

Ja sitä enemmän tämä tosifaitterimme on itkun partaalla joutuessaan treenaamaan naisten kanssa. Tyttöbakteereja, yhyy, en ala. Kuitenkin kaikilla tuntuisi olevan taustaa thainyrkkeilyssä, lukkopainissa, brassijujutsussa jne. Kun kerran ollaan jo niin guruja, eikö siitä osaamisesta voisi armollisesti jaella edes murusia meille heikommille astioille? Mutta ei. Portsarit haluavat leikkiä keskenään. Asiassa on toki hyvätkin puolensa. Jätän lukijan arvattavaksi, mitkä nämä ovat.

Ohjaajien vastuu vähän kateissa?

Oma lukunsa ovat sitten tehottomasti toisiaan läpsyttelevät pienet tyttöset. Ongelma on siinä, että taitotaso ja voimataso eivät riitä juuri mihinkään, mutta näiden annetaan nähdä itsensä todella kovina ninjoina. Koska vyökoe on suoritettu. Ihan kuin keltaista vyötä ei myönnettäisi vaikka tiiliskivelle, jos sillä vain olisi antaa ohjaajan käpälään ne 30 euroa. Tämä on ehkä luiskaotsien lajiin liittyvistä ongelmista pahin.

Läpsyttelijät eivät opi edes pitämään rannetta suorana kun lyövät. Missään ei ole voimaa takana yhtään. Siis yhtään. Suosittelisinkin, että ohjaajat joko sitoutuvat toimimaan henkivartijoina näiden tyttösten baarireissuilla yms. tai orientoituvat siihen, että heillä on kohta verta käsissään. Miksikö?

No kun. Mainitut tyttikset pelkäävät jo minuakin, mutta tosiasiassa ei heidän kimppuunsa kadulla käy kukaan 60-kiloinen tai alle sen painava nainen, vaan osapuilleen 80 kiloa ja siitä ylöspäin painava mies. Tällöin tehoton läpsyttely on pelkkä vitsi. Sitähän se on jo minun kanssani, vaikka minulla on hallussani ehkä noin kymmenesosa niistä taidoista, jotka haluaisin. Pikkutypyköillä taas on minun taidoistani ehkä se kymmenesosa. Eli sadasosa siitä, mikä oikeaan pärjäämiseen tarvittaisiin. Kymmenen tuhatta kertaa toistettu tehoton pikku läpsy on silti tehoton pikku läpsy.

Tiedostan, että magaa olisi ihan järkevää jatkaa, mutta en ole varma, missä. Kyyninen lähisukulaiseni sanoisi, että kognitiivisen alaluokan hommia tuo on kaikkialla. Savatessa sentään oltaisiin mukavan mannermaisia ja puhuttaisiin ranskaa. Ilmoittaudun silti varmaan jatkokurssillekin (jos huolivat). Saleja on toki muitakin. Yhdellä kamppailusalilla käyvillä monilla on kuulemma sotilastausta ja se näkyy harjoittelun meiningissä. Ei tyhmiä vitsejä, ei turhia löpinöitä muutenkaan. Se voisi sopia minulle paremmin. We’ll see.