Syksy Banjostaniassa jatkuu eli umpistadilainen on böndellä venaamassa vuoden pahinta myrskyä. Jipii.

Olen siis päätynyt tänne Banjostaniaan (=Pori) syistä, joita valaisen myöhemmin tai sitten en. Nimitys Banjostania johtuu siitä, että umpistadilaisena henkilönä minulle tulee maaseudusta (kuten nyt tämä täällä) mieleen lähinnä Syvä joki-leffa. Siinä oli joki ja rämettä (kuten täälläkin), sisäsiittoisia böndejä (tähän en ota vielä kantaa) ja banjoja. Nimitys kuulostaa halventavalta, myönnän, mutta se ei ole tarkoitus. Tapaamani ihmiset ovat olleet kivoja ja fiksuja ja täällä on luonto lähellä, seutu on todella viehättävää. Mikä sinänsä ei tietenkään estä minua tuntemasta itseäni täysin pallohukkaiseksi useampia (satoja) kertoja päivässä. Kuten esimerkiksi sanokaamme vaikka juurikin nyt!

Onko böndellä sähköä ja kuinka kauan?

Kaikissa tiedostusvälineissä toitotetaan, että vuoden pahin myrsky on iskemässä. Homman tekee superikäväksi se, että puissa on edelleen lehdet eli ne voivat kaatua tai lennellä sinne sun tänne paljon helpommin kuin lehdettöminä, koska tuulelle on tarttumapintaa enemmän. Asuessani Vantaalla trombi heitti talon päälle koivun pari. (En liioittele, minulla on kuvia. Lähetin ne vakuutusyhtiöllekin. Uusi kattopelti ja ränni saatiin. Ja aidat.) Itseäni mietityttää (puiden lisäksi) lähinnä maaseudun sähköviritykset ja puuttuva suojamaa. En halua akkujen räjähtelevän enkä sähköpalojen syttyvän. Muuttopuuhista on lisäksi jäljellä vielä palokuormaa riittämiin.

Lähinnä mietityttää ns. nollavika. Se on oikeasti vaarallinen ja huomaan hetkellisesti kaipaavani takaisin sivistyksen pariin, Kehä Kolmosen sisäpuolelle. Jossa on lähellä brankkarit ja ampumalanssien vasteaika on alle viisi minuuttia. Kävin aikanaan talosuojelukurssin (taloyhtiönakitus), joten kaikenlaisia tilanteita on käyty läpi. Ainakin teoriassa. Tai ainakin kuultu puhuttavan erilaisista tilanteista. Joskus vuosia sitten. No, ehkä sekin on parempi kuin ei mitään. Ja jengi: jos jotain sattuu, soittakaa hätänumeroon. Ladatkaa myös appi, josta tietoa täältä https://www.112.fi/medialle/usein_kysyttya/112suomi. Auttakaa mahdollisia loukkaantuneita, älkää säätäkö irtaimiston kanssa mitään tilanteen ollessa vielä päällä älkääkä soittako mudellenne, jos hätä tulee. Vaan siis hätänumeroon. Sen jälkeen vasta mudelle. Ja joo, tulipalot voi sammuttaa ja kannattaakin. Brankkarit hoitavat loput.

Hommaa mutkistaa se, että seuranani on täällä kojootti. (Tästä mainitsin täällä https://www.eijastus.fi/sattumalta-koiranomistajaksi-eli-yours-truly-taysin-kujalla/) En tiedä, miten kojootti reagoi säätilan muutokseen. Jossakin vaiheessa päivää päättelin nerokkaasti, että kojootilla on nälkä, koska se vahtasi juustoleipääni kaihoisasti. Siispä ruokin kojootin ja annoin vettäkin sekä käytin pihalla pariin otteeseen. Ei tämä osaltani silti vielä mitään promeininkiä ole. Kaukana siitä. Mutta kojoottivahdista on tähän mennessä siis selvitty. Ja hurtta on luonteeltaan rauhallinen.

Mietin äsken, että en oikeastaan tiedä, missä talon alkusammutuskalusto on. Kynttilöitä minulla on kyllä mukanani ja osaan irrottaa laturit ym. piuhat seinästä ihan itse. Kojootin tämänhetkinen asenne ei sekään anna aihetta huoleen. Se ei ole lähtenyt pinkomaan minnekään ylängöille (no okei, ei tässä nyt niin lähellä merenrantaa sentään olla, vaikka kollegani Jussi epäilikin, että tsunami voi iskeä Satakuntaan ja hukumme) ja luotan kojootin kykyyn aistia hälyttävät muutokset säätilassa.

Kamera käteen vai puukko hampaisiin?

Tsiigailen tässä ikkunasta puiden liikettä. Mietin, miten hienoja kuvia voisi saada pitkillä valotusajoilla, kun oksat heiluvat tuulessa. Niin, meinasin kirjoittaa, että kun puut liikkuvat. Mutta toistaiseksi ei sentään. Ainakaan vielä. Ainakaan rungosta. Mutta silti tilanne huolettaa minua täällä enemmän kuin huolettaisi esimerkiksi nyt Vantaalla. Jossa sielläkin olen oppinut suhtautumaan isoihin puihin talojen välittömässä läheisyydessä terveellä epäluulolla.

Saattaisi silti olla psykologisesti rauhoittavampaa kaivaa esiin vaelluspuukko, Sydsaeterin analyysioppikirja ja armeijan villasukat ja svetari. Ja kynttilöitä. Sitten voisimme kojootin kanssa venttailla kojootin oikeaa omistajaa himaan tunnelmallisesti kynttilänvalossa teetä ja vettä juoden.

Saattaahan siinä Nikonissakin eli vanhassa rakkaassa järkkärissäni silti vielä olla akkua jäljellä ja valovoimainen putkikin löytyy. Että molempi parempi. Hermona, minäkö? No vähän. Maaseutuasumiseen liittyy puolia, joita en ole älynnyt ennen ajatella. Tästä syksystä tulee monessa mielessä opettavainen. Ja toivottavasti kiva.