Elämään voi tupsahtaa muiden uusien asioiden lisäksi myös koira.

Olen työhuoneessa hoitelemassa sekalaisia duuneja. Tähän mennessä ei mitään uutta siis. Outo osio alkaa nyt. Jaloissani pötköttelee nimittäin täysin vetelä borderline saksanpaimenkoira. (En nyt muista tämän yksilön poleveutumishistoriaa, puhdas sakemanni se ei kuitenkaan ole. Semisakemanni? Puolisaksalainen täyspaimenkoira?)

Tavoistaan poiketen otus vaikuttaa vuoroin hyvin huomion- ja hellyydenkipeältä ja vuoroin täysin flegmaattiselta. Asiaan vaikuttanee se, että koiralla on niagaramenkat, also known as juoksuaika. (Sympatiseeraan! Pääsin eroon omista, hemoglobiinia jyrkästi laskeneista niagaramenkoista vasta hormonikierukan myötä. Ihme, kuinka paljon pirtsakampi on, kun hemoglobiini on yli 100. Kyllä, huomautus oli sarkastinen.)

Niagaramenkkojen hallinta naaraiden elämässä

Koira on koko ajan jotenkin myrtsi ja halin tarpeessa tällä hetkellä ja teoriani onkin, että se hakee vertaistukea muilta naarailta eli tässä tapauksessa Yours Trulylta. Hommaan lisää haasteita se, etteä allergikkoperheessä kasvaneena minulla ei ole mitään kokemusta lemmikeistä. Siis mitään. Nykytilanne voidaankin nähdä eräänlaisena lemmikkikylpynä, jossa opitaan uusia asioita nopeasti. Ehkei silti riittävän nopeasti.

Pohjustan. Hurttamenkkojahan hallitaan siteiden avulla, aivan kuten ihmisnaaraidenkin. Tämä tarkoittaa sitä, että hurtan päälle pitää pukea pöksyt eikä niiden käyttäminen kuulu ao. otuksen suosikkijuttuihin, minkä se ilmaisee hyvinkin selvästi. Otin kuitenkin aamulla koiralta housut pois ja avasin alaoven, koska ajattelin, että se haluaa käydä pihalla pissalla, eiväthän hurtat nyt umpinaisia ole. No, koira tsekkasi viileä ulkoilmaa epäimponoituneesti. (Ymmärrän senkin tavallaan. Toisaalta sillä on turkki ja minulla ei.) Mennessäni itse takaisin sisään koira kipitti perässäni, pissaamatta.

Mennessäni parvekkeelle röök… hermosav…. ei kun haukkaamaan raitista ilmaa, koira seuraa. Of course. Paimenkoirahan se on. Ongelmana on se, ettei se näytä haluavan tulla pois. No jaa, jääköön sitten sinne. Jätän partsin oven auki, tuulettuupahan kämppä ja koira pääsee sisätiloihin heti halutessaan. Kaikki hyvin siis.

Puuhailen omiani suljetun oven takana puolisen tuntia tms., joka tapauksessa alle tunnin. Sitten käppäilen eteiseen aikomuksenani hakea keittiöstä lasillinen vettä. Hmmm,onpa tämä lattia omituisen märkä. Ahaa, vuosia palvellut juomapulloni on lattialla. Auki? Ei, vaan rei’ällinen. Hurtta on virikkeiden puutteessa jyrsinyt alemman korkin ympäristöä ja korkkia. Kääk. Tämä on ollut niin kätevä, koska sitä voi kahden rei’än ansiosta täyttää kaikenkorkuissa lavuaareissa. Note to self: osta pari uutta juomapulloa.

Ahaa, lattialla näkyy olevan myös veritippoja. Ei muuta kuin paperi käteen ja pyyhkimään. Jaaha, paperi näyttää loppuneen. No, haen vessasta. Note to self: osta lisää keittiörullaa. Ehkä joku säästöpakkaus. Ai niin, ne pökät. Nehän sillä olisi pitänyt nyt olla. Haenpa siis ne sieltä, mihin ne jätin.

Seuraa omituinen seuraleikki, jossa koira ja minä pyörimme lattialla ympyrää hurtan ovelasti väistellessä kaikkia yrityksiäni pukea sille pöksyt. Yritän iskeä sekä sivustasta että suoraan yläpuolelta. No luck so far. Bongaan kuitenkin sopivan hetken ja livautan toisen takajalan pöksyjen aukosta sisään. Koira tajuaa tapahtuneen välittömästi ja junttaa toisen takakäpälänsä tiukasti lattiaan. Todella tiukasti. En kuitenkaan lannistu vähästä. Nostan koiraa käpälineen sen verran, että saan sille housut puettua. Kas, väärinpäin. Ruljanssi alusta siis.

Tällä kertaa pökät menevät jalkaan ja yritettyäni muutaman kerran saan myös hännän pujotettua sitä varten tehdystä kolosta. Jauzaa. Olen kuin vanha tekijä. Koira tuijottaa minua moittivasti. Tai ehkä vain kuvittelen. Ihmisille on tyypillistä inhimillistää eläimet ja niiden ilmeet. Ehkä tunnen jotakin (turhaa) aihetta syyllistyä? Mitähän Freud tähän sanoisi? Ja piittaisinko hänen tulkinnoistaan? Luultavimmin en. But I digress.

Kellon edetessä lähelle puolta päivää päästän koiran taas ulos hetkeksi. Jokseenkin välittömästi se pissaa läpi pöksyjen. Side on kuitenkin todella imukykyinen eivätkä itse pöksyt ole märät. Hmmm. Fiksuna koirana se on tajunnut, että mikäli se pissaa, ärsyttävät pökät otetaan pois hetimiten. Kuten nytkin. (Ihmiset eivät kai opetusmielessä pissaa koirien päälle? Niin ajattelinkin. Kaverin puolesta kysyin.)

Tahtojen taistelu eli bitch vs. bitch!

En löydä paikkaa, jossa siteitä pidetään. Eiväthän ne vielä voi loppu olla, eiväthän? Ratkaisen tilanteen hakemalla kaksi imukykyisintä pikkuhousunsuojaani, jotka asettelen kiinni pöksyihin. Yritän pukea pöksyt koiralle. Onnistun aina miltei, kunnes se sitten jotenkin luikertelee ulos niistä. Ja yrittää toki koko ajan paeta. Pingon pöksyt kädessä koiran perässä takaisin eteiseen.

Huomaan luennoivani koiralle etusormi pystyssä siitä, kuinka iisiä sillä kuitenkin on meihin nykyajan ihmisnaaraisiin verrattuna. Meillä on kuukautiset kerran kuussa ja ruljanssi kestää kymmeniä vuosia. Sitä voi hillitä ainoastaan raskauden ja mahdollisesti imettämisen ja naisurheilijan oireyhtymän avulla. Näissä kaikissa Niagaran hillitsemisyrityksissä on kuitenkin omat pahat varjopuolensa, erityisesti viimeisessä. (Ja ensimmäisessä. Ja keskimmäisessä.)

Tajuan, kuinka pönttöä on seisoskella luennoimassa koiralle tiukkaan sävyyn. Varsinkin, jos heiluttaa toisessa kädessään tamponia uhkaavaan ja demonstratiiviseen sävyyn. OB! Se varma tamponi! Tällaisia monet meistä ihmisnaaraista joutuvat käyttämään! Olisiko silloin kiva, jos laittaisin sinulle tämmöisen, olisiko? Ei tarvittaisi pöksyjä silloin! Toisaalta tamponi kourassa luennointi helpottaa omaa, tässä vaiheessa jo varsin kettuuntunutta fiilistäni.

Käydessäni partsilla vedän oven kiinni, jättäen koiran sisään. (Hermona, minäkö? Ehän toki!) Takaisin tultuani se luimuilee perässäni eteiseen ja asettuu jotenkin nolon näköisenä makuulle tuulikaapin (onneksi tummalle!) matolle. Voi olla, että kuvittelen sen nolouden. Antropomorfisoin siis. Kuten kaikki, jotka ovat nähneet skidinä liikaa piirrettyjä eläimiä. Yleensä bitch nimittäin tulisi työhuoneeseen loikoilemaan jalkojeni juureen. Hrmh. Tahtojen taistelu ei suinkaan ole vielä ohi!

Haen lounasta keittiöstä ja saan siitä uutta energiaa uuteen hurtan pukemisyritykseen. Auktoriteetti on säilytettävä. Tai hankittava. Tai jotain. Uutta pukemisyritystäkään ei tervehditä ekstaattisin innostuksen ilmaisuin. Nyt tiesin kuitenkin, mitä odottaa. Tai niin luulin. Koira on tällävälin nimittäin vaihtanut väistelytaktiikkaansa. Se on järkeillyt, että jos se heittäytyy istualleen, ei sille saa puettua mitään.

Se ei kuitenkaan tunnu tajuavan, että toinen takajalka on tällöin helposti napattavissa ja pujotettavissa sisään housunlahkeesta. Huraa. Tietysti koira yrittää paeta. Saan kuitenkin hännän tungettua sille tarkoitetusta kolosta, josta se silti pian luiskahtaa ulos. Tästä välittämättä nappaan toisen takajalan ja pujotan senkin housuihin, sitten hännänkin uudelleen. Huraa. Tämä erä on minun, kuuletko hauva, minun! Kjäh! Kjäh! Öhöm. En kai antanut tämän mennä tunteisiin?

Housutettu koira palaa takaisin työhuoneeseen jalkojeni juureen. Paijaan sitä hyvittelevästi. Se lipaisee naamaani ja asettuu niin, että on varpaideni päällä (kiva!) ja alkaa vetää unta kuuppaansa. Tajuan, että tästä tulee vielä hillittömän mielenkiintoista. Halusin tai en. On se kyllä jotenkin aika hellyttävä otus ja meidän narttujen on pidettävä yhtä. Tai jotain.

Kuten (heikkolaatuisesta) kuvastani näkee,tukka on noussut prosessin aikana spontaanisti jotenkin pystyyn. Ehkä olen haronut sitä turhautuneena. (Miten niin ehkä?) En tiedä, kuvittelenko vain, mutta minusta tässä viikon, parin aikana harmaiden hiusten määrä tukassani on lisääntynyt huomattavasti. Juurikasvuakin on kertynyt ihan kiitettävästi. Hankalaa tämä oman värin palauttaminen. (Kuinka oikein rupesin hommmaan ja miksi, kerrotaan tässä.)

Nyt on alkanut mietityttää, olenko juuresta jouluun mennessä jo kuin Joulumuori. Hippihennatut latvat, vitivalkoinen juuri. Kääk. Idis tuntuu jotenkin tympeältä. Pelkään harmaan näyttävän ankealta ja platkulta. Epäilen kaikkea. Pitäisikö laittaa joku suoraväri? Alanko muuten näyttää nössöltä mummolta? (En ole mummo ja vielä vähemmän olen nössö.) Haaveilen vielä yhdestä hippikonstein toteutetusta värinpoistorundista ja käynnistä Helsingissä, jossa Punaisen puuman Suvi pystyy saamaan järjestykseen kamalimmatkin hajoilevat korpputukat hyväntuulisuutensa säilyttäen. Lafkalla on uudet toimitilat, joissa en ole vielä käynyt, mutta ei väliä, tuonnehan minä kuitenkin syksyn edetessä taas menen. Luottokampaajia löytyy niin harvoin.