Viime aikoina on puhuttu paljon backlashistä eli takaiskusta feminismille ja syypäiksi on löydetty (yllätys ylllätys) oikeistokonservatismi ja Trump. Asiasta on kertonut mm. Kaari Utrio Helsingin Sanomien artikkelissa. Ja Susan Faludi, kuinkas muutenkaan. Itse olen sitä mieltä, että backlash on kyllä tapahtunut, mutta oikeistolla ei ole sen kanssa yhtään mitään tekemistä. Vasemmistolla ja heidän maailmanhalauspolitiikallaan sitä vastoin on.
Näyttää nimittäin siltä, että naisten ja lasten oikeudet ollaan täysin valmiita vetämään alas vessasta, kun on miellytettävä Suomeenkin asettuneita kehitysmaalaisia miehiä ja heidän alkeellista uskonnollisuuttaan ja käsitystään naisen arvosta jossain vähän vuohen alapuolella olevana olentona.
Vasemmistolaiset miehet moittivat nuoria naisia, jotka eivät ota taksiin kaveria mukaan ja joutuvat sen takia seksuaalisen väkivallan kohteiksi. Meille jaetaan mediassa ohjeita siitä, kuinka toimia. Emme saa syyllistyä rasistisiin mikroaggressioihin, joten tyttöjen täytyy istua keski-ikäisten maahamuuttajamiehen viereen metrossa. Silmiin ei kuitenkaan pidä katsoa, koska sitä mies on tottunut pitämään seksuaalisena kutsuna. Uhkatilanteessa tyttöjä neuvotaan kilisyttämään avaimia tai turvautumaan surullisen kuuluisaan oululaiseen tanssi-innovaatioon (jolle nauretaan jo usealla mantereella).
Samaan aikaan jossain Afganistanissa kavennetaan naisten oikeuksia jatkuvasti. Nainen ei saa näkyä eikä kuulua ja hänen pitäisi tarkkailla ympäristöäänkin vain yhdellä silmällä. Iranissa naisia ruoskitaan ja teloitetaan huonosti kääritystä hijabista. Mutta tästä feministit ovat hipihiljaa. He ovat jossain huutamassa, että Free Palestine! Rape is resistance! From the river to the sea! Pääasia on tulla nähdyksi ja olla esillä kulloisenkin amerikkalaisen muoti-ilmiön asettamissa puitteissa.
Toiminnasta ja sen takana olevasta ajattelusta puutuu kaikki johdonmukaisuus. Mielenterveysongelmat ovat nykyfeministeiksi ilmoittautuneilla yleisiä. En ihmettele, älylliset kuperkeikat vaativat varmasti veronsa.
Sinisukista sinitukkiin
Muistan, kun lukiossa luettiin Fredrika Runebergiä, Minna Canthia ja Maria Jotunia. Mieleeni on erityisesti jäänyt Runebergin kertomus lasimestarin leskestä. Koska hän ei saanut jatkaa miesvainajansa ammatissa (vaikka oli avustanut tätä työssä jo vuosikausia ja hallitsi sekä lasittamisen että yrittämisen), lopulta sekä leski että lapset joutuivat mieron tielle. Muistan edelleen sen turhautuneen raivon, jonkaa tarina minussa herätti.
Minna Canth puolestaan on ansaitusti suomalaisen feminismin ikoni, mutta hän oli kauppias, joka olisi varmasti suhtautunut hyvin skeptisesti kaikkiin ajatuksiin kapitalismin kaatamisesta ja vallankumouksen avulla saavutettavasta paremmasta elämästä naisille.
Olen itse ollut mukana feministisessä toiminnassa jo 80-luvulta alkaen. Viime aikoina olen kuitenkin ottanut etäisyyttä liikkeeseen. Miksi? Koska liike on vasemmistolainen ja suurin osa sen edustajista idiootteja. Nämä uudet toimijat keskittyvät lähinnä Suomen kolonialistiseen historiaan (en pystynyt kuuntelemaan vakavalla naamalla) ja ylipainon näkemiseen tavoittelemisen arvoisena aktivismin muotona. Samalla cis-heteroudesta on tehty lähes synti, varsinkin jos cis-hetero on myös valkoinen nainen.
Nämä sinitukat opiskelevat yliopistossa vain heikosti työllistäviä sanamagiatieteitä ja kokevat kuitenkin olevansa päteviä kommentoimaan aivan kaikkea yhteiskunnallista keskustelua ja sen lisäksi jopa tiedettä ja taloutta, josta heillä tyypillisesti on noin kymmenvuotiaan tiedot. On selvää, että he tekevät itsensä naurunalaisiksi. Tähän auttaisi asioihin perehtyminen, mutta se on liikaa vaadittu. Totuus asuu sanamagiatieteissä ja koska totuutta ei postmodernismin mukaan ole olemassa, kaikki ovat asiantuntijoita kaikessa. Paitsi tietysti oikeisto.
Kyllästyin itse aikanaan siihen, että monessa työyhteisössä miehet tulivat kysymään minulta tulkinta-apua milloin mihinkin julkisuudessa pyörineeseen käsitteeseen ja henkilöön. Perusteena heillä oli aina se, että pitivät minua järkevänä, mutta tiesivät minun olevan mukana naisasiakuvioissa. Avasin ajattelua parhaani mukaan, kunnes tajusin, että puolustelen ja selitän (usein yhteiskunnan nettomaksajille) asioita, joihin en itse ollenkaan usko.
Ei mun sirkus, ei mun apinat
Intersektionaalinen feminismi kaikenalisine etuoikeuskehineen ja uhriutumisbingoineen oli se viimeinen oljenkorsi kamelin selkään. Lauma eronneiden vanhempien tyttäriä kirjoittaa tulikivenkatkuisia tekstejä patriarkaattia vastaan usein asunnossa, jonka isä on heille hankkinut. Nämä etuoikeuskehäpäättelijät eivät koskaan joudu esimerkiksi kilpailemaan miesten kanssa viroista ja työpaikoista, koska sanamagiatieteet ovat lähinnä naisten juttu ja niillä sijoittuu (jos ylipäätään sijoittuu) ainoastaan julkiselle ja kolmannelle sektorille.
Mitään omaperäistä näillä sanamaagikoilla ei ole tarjota. Kaikki imetään amerikkalaisillta kampuksilta täysin kritiikittömästi. En esimerkiksi usko, että kukaan olisi kieltämässä meillä Suomessa aborttia. Meillä fundamentalistiuskovaiset eivät nimittäin ole mikään merkittävä painostusryhmä. Lisäksi aborttien määrä on ollut laskusuunnassa jo kauan.
Meillä ei myöskään ole ollut mustia orjia, vaikka osa pahimmista griftaavista one-trick ponyista meilläkin uskoo mustien rakentaneen Helsingin keskustan, joten heillä on näiden häikäisevien tummapintaisten ajattelijoiden mukaan oikeus myös purkaa se. Tarkoittamani BLM-aktivistityttö on poistanut videon, mutta siihen liittynyt keskustelu löytyy esimerkiksi täältä.
Muistan omankin kokemukseni metrossa. Vartijat poistivat liputtoman tai häiritsevästi käyttäytyneen tumman pojan junasta ja veivät laiturille otteessaan. Poika vinkui, että I can’t breathe. Mikäpä siinä, mutta häntä pideltiin vain käsivarsista, enkä usko hänen anatomiansa poikkeavan muista niin merkittävästi, että hengittäminen olisi vaarantunut.
Onkin selvää, että suurin osa kilpaa uhriutuvista sanamaagikoista on tehnyt uhriudesta itselleen ammatin ja elinkeinon. Se saattaa olla heidän itsensä kannalta hyvinkin tuottoisaa ja johtaa vaikkapa kolumnistin paikkaan Ylessä tai Helsingin Sanomissa. One-trick ponyt ovat löytäneet tiensä myös politiikkaan. Heitä löytyy lähinnä Vasemmistoliitosta ja Vihreistä. Tämä uhriutujien poliittinen siipi saa kiitettävästi ilmaista näkyvyyttä (ja vaalimainontaa) Helsingin Sanomista ja Ylestä.
Ja toki vihervasemmistolaiset mukafeministinaiset saavat lisänäkyvyyttä myös kaikista ihquliikkiksistä naistenlehtihaastteluista, joissa Tytti glamourfeminismeineen ja Eva Biaudet yleisine maailmanhalailuineen ovat vakiovieraita. Uudempiakin toimijoita on toki mukana, kuten rodullistetut (whatever that means), ei-binäärit ja transhenkilöt kaikkine itse hankittuine ongelmineen. Eli julkisuushakuiset synnyttävät miehet ja incelit, jotka haluavat naistenvessaan tumputtamaan. Ja suihkurusketetut ruskeat tytöt.
Noin kärjistetysti sanottuna nykyfeminismi on unohtanut naisten ja tyttöjen oikeudet. Ne on korvattu omituisilla käsitteillä ja epäloogisella toiminnalla. Naisille vaaditaan kiintiöitä päättäville paikoille kaikkialla. Pätevyydestä viis. On selvää, että tällainen ajattelu ei lopulta palvele ketään, ei pätevää eikä epäpätevää naista. Toisen pätevyyttä vähätellään, koska kiintiönainen. Toinen taas kärsii epäpätevyydestään paikalla, johon hänellä ei oikeasti pitäisi olla mitään asiaa.
Lapsenmurhaajaäitiä ollaan valmiita ymmärtämään ja vapauttamaan hänet rangaistuksesta, koska hormonit. Nehän tosiaan säätelevät kaikkea käyttäytymistämme. Siksi naiset eivät voi olla vastuussa teoistaan. Eli itseään feministeiksi tituleeraavat naiset käyttävät perusteluna juuri sitä argumenttia, jonka avulla naiset pidettiin vuosisatojen ajan poissa yhteiskunnallisesta ja liike-elämästä. Ja politiikasta. Make it make sense.
Jos intersektionaalinen feminismi olisi aina ollut valtavirtaa, naisilla ei vieläkään olisi äänioikeutta.
Kun feministi talon rakensi
Kerron lopuksi viehättävän vanhan tarinan, jonka juuri keksin. Se kertoo feminististä, joka halusi rakentaa talon. Vuosi oli 1910.
Talon rakentaminen osoittautui hankalaksi, koska feministi ei saanut omistaa tonttia, tehdä kaikkia sopimuksia itse eikä osallistua päätöksentekoon samoin ehdoin kuin miehet. Niinpä feministi alkoi taistella sen puolesta, että jokainen ihminen voisi rakentaa talonsa itse. Se oli melko radikaali ajatus.
Hän kirjoitti vetoomuksia, järjesti kokouksia, marssi mielenosoituksissa, joutui pilkan kohteeksi ja joskus pidätetyksikin. Hän ei saanut tykkäyksiä Instagramissa, koska Instagramia ei ollut olemassa. Hän sai lähinnä vastustajia. Sekä miehistä että naisista.
Lopulta feministi onneksi kuitenkin onnistui. Naiset saivat oikeuksia, haluamansa koulutuksen, omaisuutta, työpaikkoja, poliittista valtaa ja mahdollisuuden rakentaa omat talonsa.
Sitten kului satakunta vuotta.
Vuonna 2026 feministi haluaa edelleen rakentaa talon. Tällä kertaa ongelma on kuitenkin erilainen. Hänellä on jo tontti ja rakennuslupa. Pankki tarjoaa hänelle lainaa. Rakennusmateriaalitkin ovat pihassa.
Mutta taloa ei voi aloittaa, koska ensin täytyy keskustella siitä, loukkaako vasaran käyttäminen jotakin yhteisöä. Lisäksi täytyy pohtia, onko talon rakennusmateriaalien hiilijalanjälki riittävän intersektionaalinen. Tämän jälkeen järjestetään kolme verkkoseminaaria siitä, kokeeko joku naula olevansa väärässä laatikossa.
Varsinaista taloa ei edelleenkään rakenneta. Mutta Teams-palavereita pidetään 47 kappaletta. Samalla kaikkiin somekanaviin suolletaan sisältöjä, mukaan lukien itku- ja kirkumisvideot YouTubeen.
Vanhan feminismin slogan oli: ”Me haluamme samat oikeudet.”
Uuden feminismin slogan kuuluu usein: ”Me haluamme itsellemme oikeuden olla jatkuvasti loukkaantuneita.”
Vanha feministi kohtasi tehtaanjohtajan. Uusi feministi kohtaa Twitter-kommentin.
Vanha feministi yritti murtaa lasikaton. Uusi feministi kirjoittaa 15-osaisen ketjun siitä, miksi lasikatto-metafora sulkee ulos ne, jotka eivät identifioidu rakennusmateriaaleihin.
Vanha feministi halusi päästä yliopistoon. Uusi feministi haluaa, että yliopiston kahviautomaatissa käytetään inklusiivisempaa fonttia.
Vanha feministi kysyi: ”Miten voimme lisätä vapautta?”
Uusi feministi kysyy: ”Kuka saa puhua vapaudesta?”
Vanha feministi näki ihmisessä yksilön.
Uusi feministi näkee ihmisessä vain etuoikeusbingon rastimäärän. Rastita sukupuoli. Rastita identiteetti. Rastita tausta. Rastita asema. Rastita etuoikeus. Rastita rastituksen kokemus.
Lopuksi järjestelmä kertoo, saako mielipiteen julkaista vai ei. Ja tätä pidetään liberaalina. Kiellot ja canceloinnit ovat heille vapautta.
Ironisinta kaikessa on, että alkuperäiset feministit olivat kapinallisia. He kyseenalaistivat vallan. He epäilivät auktoriteetteja. He eivät pyytäneet lupaa puhua. Nykyaikaisessa keskustelussa osa heidän perillisistään näyttää joskus päätyneen puolustamaan aivan uusia auktoriteetteja, uusia sääntöjä ja uusia puhekoodistoja.
Kapinasta tuli HR-osasto. Ja ehkä juuri siinä piilee koko vitsin ydin. Ensimmäinen feministi olisi luultavasti käyttänyt energiansa oven potkaisemiseen auki. Jälkimmäinen saattaa käyttää saman ajan ohjeistuksen laatimiseen siitä, millä sanamuodolla ovea tulisi lähestyä.
Ovi on edelleen kiinni. Mutta dokumentaatio on erinomainen. Ja itkupotkuraivarivideot tuottaneet ennennäkemättömän määrän meemejä. Hyvää yötä ja pus.
Viimeisimmät kommentit