Tässä osassa Yours Truly on vihdoinkin sillä Slipknotin keikkalla Ziggo Domessa ja järkyttyisi, jos olisi helposti järkyttyvää ihmistyyppiä
Koko pitkän viikonlopun raison d’être oli tietenkin Slipknotin keikka. Myöhästyin lipun ostossa Suomen keikan kohdalla ja olin kuunnellut We Are Not Your Kind-plattaa uteliaan innostuksen vallassa. Siksi odotin keikalta paljon. Kaikilta osin odotukset eivät kuitenkaan toteutuneet.
Hieman melankolisena mietin, onko Solmu saavuttanut jonkinlaisen zeniitin, jonka jälkeen tie vie vain alaspäin. Näinhän useimpien bändien kohdalla tapahtuu, tai oikeastaan kaikkien. Suomen keikka kuuluu olleen koherentimmin kasassa pysynyt paketti kuin tämä Hollannin veto (kyse oli siis Euroopan osalta ensimmäisestä keikasta), mutta Hartwall-areenan äänentoiston jatkuva, hmmm, haasteellisuus oli verottanut kokemuksen laatua.
Amsterdamissa keikka vedettiin isoimmalla stadionilla, jolla olen tähän mennessä ollut. Ziggo Domessa oli jopa liukuportaita ja käsittämättömän jyrkät portaat, joita piti kavuta kerroskaupalla keikkaa kuulemaan päästäkseen. No, tulipahan ainakin treeniä ja mitäpä hevari ei tekisi sen eteen, että kuulee lempibändinsä soittavan.
Paikka oli selvästi paljon isompi kuin esimerkiksi se, jossa olimme Rammsteinin keikalla Gdanskissa Puolassa. Ja sekään ei nyt siis varsinaisesti ollut mikään pikkutorppa keskellä synkkää saloa, vaan huomattavasti isompi kuin kotoiset keikkapaikkamme täällä.
Jonossa koko muun Hollannin kanssa
Lämppärinä oli Behemot, jolle oli annettu kivasti aikaa ja näkyvyyttä. Kuuluvuudesta en voi omalta kohdaltani sanoa samaa, sillä olin etuovella jonottamassa hyvin hidasta sisäänpääsyä, kuten arvioni mukaan ehkä noin puolet Hollannin väestöstä, ellei kaikki. Jonotus ja hitaus eivät siis ole mikään yksinomaan suomalaiskansallinen ilmiö, vaikka jotkut piirit yrittävätkin itseruoskimisinnossaan niin vakuutella.
Onnistuimme siis kuulemaan Behemotin osuudesta vain kolme viimeistä biisiä. Niiden perusteella arvioituna tämä mielestäni vähän aliarvostettu bändi on todellakin iskussa. Soundi oli veitsenterävä ja tarkka. Mitään väsymystä ei ollut havaittavissa. Kyllä tätä kuuntelisi pääesiintyjänäkin joskus!
Slipknotin esitys oli paikoin veltto ja innoton eli Solmu on löysä!
Niin. En olisi kuvitellut tämän päivän ikinä koittavan. Eli päivän, jona luonnehdin lempibändini esiintymistä sanalla löysä. Mutta alussa Solmun esitys oli jotenkin amatöörimäinen, mitä biisistä toiseen siirtymiseen tulee. Siirtymät olivat pitkiä ja täynnä jotain epämääräistä häsäämistä ja välispiikkejä. Muutenkin homma vaikutti paikoin vetelältä ja innottomalta. Nekin adjektiiveja, joita en yleensä kuvittele Solmun yhteydessä käytettävän tai käyttäväni.
Setin avasi Unsainted, joka on suosikkejani uudella levyllä ja josta on nyt jo muodostunut minulle merkittävä biisi, jonka liitän tiettyihin tapahtumiin, ihmisiin ja fiiliksiin tämän talven aikana. Muutkin suosikkini vanhoilta levyiltä soitettiin useimmat ja Vermillion oli todella vaikuttava suoritus, lähes henkeä salpaava. Kuten myös Psychosocial, yksi kaikkien aikojen suosikeistani.
Olisin halunnut kuulla myös Gray Chapterin biisin Sarcastrophe, ja paljon aikaisemmin tehdyn Surfacingin. En kuullut, mutta soitettu People=shit ei petä koskaan, samaten voi sanoa biisistä Wait and Bleed, josta on aikojen kuluessa muodostunut jonkinlainen henkilökohtainen kansallislauluni. Kuten Eijan imperiumin henkeen toki sopiikin.
Kuten tästä voi päätellä, alun epäkoherentti meininki ammattimaistui keikan jatkuessa. Silti tauot biisien välillä olivat usein liian pitkiä ja lavalla oleminen näytti epämääräiseltä häröilyltä paikoitellen eli juuri näiden taukojen aikana. Palvomani rumpupatteristo kaikkine osineen oli sitä vastoin täydessä iskussa, kuten Taylorin äänikin.
En ole ihan varma, pidänkö bändin uudesta ulkoasusta. Minusta entinen oli parempi. Huononnus ei ole yhtä merkittävä kuin Ghostin tapauksessa, jonka uusi kardinaalihahmo on huomattavasti paavihahmoa visuaalisesti heikompi ja ulosanniltaan banaalimpi ja alatyylisempi. Sama laskusuhdanne on alkanut vaivata Ghostin musiikkiakin, jossa mielestäni kosiskellaan tavanomaista poppiyleisöä ja uskoakseni aika turhaan, koska ne nyt kumminkin vain ovat oma (ihmis?)lajinsa eikä overlap hevareiden kanssa ole kovin todennäköinen, saati toivottava.
En olisi hiton pitkän linjan Solmufani (kuten olen) ja Eija, jos en kuitenkin olisi loppujen lopuksi ollut keikasta todella innoissani. Zeniittiteoriani saattaa silti pitää paikkansa. Mutta mitenkään varmaa se ei kuullun ja nähdyn perusteella ole. On siis edelleen luvallista toivoa bändiltä lisää nerokkaita biisejä ja toimivia levyjä.
Kuten aina keikan jälkeen, suuntasimme sitten muiden hevareiden kanssa oluelle. Gluteenittoman oluen löytäminen ei ole mikään triviaali seikka, mutta sellainen löytyi paikasta, joka oli täynnä stadionilta purkautunutta porukkaa. Tunsin siis oloni monella tapaa hyväksi ja kotoiseksi. Ja kyllä, odotan kovasti tilaisuutta nähdä Solmu uudelleen.
Viimeisimmät kommentit